Joulukalenterin 8. luukku

Lue tarinan edellinen osa luukusta 4!

 

Tähysin reen laidan yli tiheään kuusimetsään.

- En näe mitään! huusin Eliakselle, joka istui toisessa reessä parinkymmenen metrin etäisyydellä minusta ja Taatelista. Viima siellä yläilmoissa oli kuitenkin niin kova, ettei Elias kuullut mitään. Hän ohjasi Rusinan kohti jylhinä kohoavia lumihuippuisia vuoria. Käänsin Taatelin hänen peräänsä ja jatkoin tähyämistä. Toivoin sydämeni kyllyydestä, että löytäisimme Mantelin kunnossa! Pystyin jo kuvittelemaan, kuinka näkisin vilauksen vaaleaa pörröistä karvaa metsän reunassa, mutta se osoittautui vain toiveajatteluksi. Mantelista ei näkynyt jälkeäkään. Maiskutin Taatelia kovempaan vauhtiin, jotta saisimme Eliaksen ja Rusinan kiinni. Taateli totteli välittömästi ja juoksi nopeasti Rusinan luokse.

- Taateli juoksee tänään epätavallisen kovaa! huomautan Eliakselle, kun rekemme olivat rinnakkain.

- Niinpä, ihan kuin Rusinakin ymmärtäisi jonkin olevan pielessä! tonttu vastasi ja kääntyi sitten taas tarkkailemaan vuoren juurta. Mietin kuumeisesti, mihin Manteli olisi voinut kadota. Kaikkein todennäköisimmin se olisi mennyt johonkin syömään, mutta olimme jo käyneet tarkastamassa suklaalähteen ja piparkakkutehtaan. Huokaisin syvään ja jatkoin maiseman haravointia.

 

- Minne suuntaamme seuraavaksi? kysyin Eliakselta, kun olimme laskeutuneet lumihuippuisten vuorten taakse lepuuttamaan poneja hetkeksi. Haukkasin eväsleipääni ja odotin, että Elias kertoisi jonkin hyvän etsintä-suunnitelman.

- En keksi enää mitään, hän sanoi ja pudisti päätään harmistuneena. Huokaisin pettymyksestä ja aloin käydä päässäni läpi Korvatunturin aluetta. Olin varma, että Manteli oli jossakin missä oli ruokaa. Yhtäkkiä minulla välähti!

- Taisin juuri keksiä, missä Manteli on!

Lensimme taas poneilla tiheän kuusimetsän yläpuolella, kunnes metsän keskeltä avautui valtava aukio. Huidoin kädelläni Eliasta seuraamaan perässäni ja aloin varovasti pyytää Taatelia laskeutumaan aukion reunalle. Kun olin kertonut Eliakselle epäilyistäni Mantelin löytämisestä täältä lumiukko-aukiolta, Elias kertoi ettei ollut koskaan kuullutkaan paikasta. Tiesin, että hän tulisi yllättymään, kun näkisi kaikki ne sadat lumiukot, joita aukio oli pullollaan! Reen jalaksien kevyt tömähdys lumeen havahdutti minut ajatuksistani. Taateli oli laskeutunut taitavasti ilman ohjaustanikin.

- Hieno poni! kehuin tammaa noustessani reestä. Elias laskeutui Rusinalla viereemme.

- Onpa paljon lumiukkoja! Elias henkäisi ja näytti hämmästyneeltä. - Kuka on tehnyt nämä kaikki?

- Koristelijatontut! He kävivät alkutalvesta harjoittelemassa täydellisen lumiukon tekoa täällä. Eikö olekin upeita?

Elias nyökkäsi katsellessaan ympärilleen aukiolla. - Mutta miksi oletat Mantelin olevan täällä?

- Katso lumiukkoja tarkemmin. Huomaatko, että niillä kaikilla on porkkananenät?

- Totta! Olet nero! Elias innostui. - Mutta hetkinen... Eihän näillä joillakin ole nenää laisinkaan.

Katsahdimme Eliaksen kanssa toisiimme. - Manteli!

Erään lumiukon takaa nousi vaalea, porkkanatahrainen turpa. Seuraavaksi lumiukon takaa paljastuivat pienet nappisilmät, jotka tapittivat meitä hetken aivan hiljaa.

Hiljaisuuden rikkoi takaamme kuuluva kevyt hörinä, kun Rusina tunnisti ystävänsä. Manteli vastasi hörinään hirnahduksella ja lähti ravaamaan minun ja Eliaksen ohi toisten ponien luo. Se suuntasi suoraan Rusinan luokse ja alkoi heti rapsuttaa Rusinaa harjan juuresta tervehdykseksi.

- Oi, niillä selvästi ikävä toisiaan, kuiskasin Eliakselle.

- Otetaan tuo karkulainen nyt kiinni, ennen kuin se suostuttelee toisetkin ponit lumiukko-jahtiin!

 Tallissa oli taas ihanan rauhallista, kun olimme saaneet ponit hoidetuiksi ja ne kaikki seisoivat kiltisti karsinoissaan rouskuttamassa iltaruokiaan. Hymyilin onnellisena, kun kaikki oli kääntynyt parhain päin. Kävin vielä viimeisen kerran varmistamassa karsinoiden ovien salvat, ennen kuin napsautin valot pois ja annoin ponien jäädä rauhassa lepäämään raskaan päivän jälkeen.

Elias odotti minua ulkona ja lähdimme yhtä matkaa kävelemään sisälle. - Pukin ei tarvitse sitten koskaan saada tietää tästä, Elias muistutti.

- Ei tietenkään, varmistin.

- Tietää mistä? kuului Pukin ääni yhtäkkiä takaamme. Käännyimme nopeasti ympäri ja yritimme keksiä jotakin selitystä.

- Ööh, siis sitä että... Ponit ovat huippuvireessä. Niin, halusimme pitää sen yllätyksenä! Elias keksi.

- Vai niin, Pukki mutisi hymyillen, - eihän sellaista tarvitse salailla. Hyvää yötä sitten!

Kun olimme juosseet nopeasti sisälle, Pukki käveli talliin Mantelin karsinalle. - Vai että huippuvireessä, Pukki nauroi rapsuttaessaan nappisilmäisen ponin otsaa. - Välillä minä ihmettelen, mitä ihmettä oikein ajattelimme kun luulimme teidän ahmattien olevan helppohoitoisempia kuin porot. Kun te näette ruokaa, ei teitä tuholaisia pysäytä mikään!

 

Tänään sanajahtiin saatte sanan joulu!