Kolmas vuosipäivä!

Viime hetkellä huomasin, että tänään on kulunut tasan 3 vuotta siitä, kun näin Oonan ensimmäisen kerran! Silloin menin Maijalle katsomaan tulevaa hoitoponilaumaani, johon kuului Vilma, Fiona, Seppo ja Oona. Kukapa olisi tuolloin arvannut, että tuosta tiineenä olevasta, syrjäytyneestä tammasta tulisi jonakin päivänä ikioma raviponini?

(c) Maija

Tämän kolmen vuoden aikana on tapahtunut paljon kaikkea. Ensin tuo pallomainen poni oli yksi hoitoponeistani, sitten sen pallomaisuus väheni, kun varsominen epäonnistui ja poni palasi hevossairaalasta takaisin kotitallille. Siinä vaiheessa meille oli tarjottu Oonaa puoliomistukseen Maijan kanssa ja olimme siitä jo alustavasti päättäneet. Silloin sain ensimmäisen oman ponini, enkä ole katunut sitä koskaan! Lisäksi näihin kolmeen vuoteen on mahtunut Oonan raviuran aloitus, siirtyminen kokonaan minun omistukseeni ja useita muuttoja. Oona on ollut minun ikiomani noin puolitoista vuotta, ja sinä aikana olemme ehtineet asua jo neljällä eri tallilla.

Lisäksi Oona itse on muuttunut matkan varrella paljon. Alkuun se oli syrjäänvetäytynyt ja lähes ilman omaa tahtoaan toimiva pomminvarma poni, jolla pystyi varmasti kuka tahansa ratsastamaan. Jos Oonaa harjasi, se seisoi koko ajan tasan niillä jalansijoillaan liikahtamatta ilman käskyä. Jos Oonaa talutti, se meni juuri sitä vauhtia kuin pyydettiin, ei hitustakaan kovempaa. Kuulostaa ehkä mukavalta, mutta välillä tuntui ettei Oona välittänyt mistään. Se vaan oli. Tarkalleen en tiedä, mikä on johtanut Oonan muuttumiseen, mutta niin vain on tapahtunut. Ehkä lisääntynyt huomio ponia kohtaan, treeni ja huomattavasti parantunut kunto ovat lisänneet Oonan intoa. Nykyään se on energinen, yleensä innokas liikkumaan ja välillä hyvinkin itsepäinen. Välillä lenkillä ei liikuta mihinkään tai sitten liikutaan vähän liiankin kovaa. Välillä ratsastaja saa laiskaa kyytiä, joskus taas ihan kunnon kyytiä :)

Lisäksi Oona on muuttanut joitakin tapojaan, joista ensimmäisenä tulee mieleen karkaileminen. Alkuun maailmankirjat olisivat olleet sekaisin jos Oona olisi karannut, sillä eihän sellaista tapahdu! Mutta satuinpa vaan olemaan itse todistamassa, kun tuo lähes-pystyyn-kuollut ponineiti keksi vajaat kolme vuotta sitten vapauden mahdollisuudet. Se asteli tarhan aidalle, jossa kahden putken välissä oli nipinnapin ponin mentävä aukko, tutkiskeli sitä ja sitten - puikahti ulos! Siitä se alkoi.. Esimerkiksi seuraavana syksynä, juuri kun olimme ostaneet Oonan kokonaan minulle, se karkasi illalla ja juoksenteli pimeässä pari tuntia eikä antanut kiinni. Lähdimme jo ajamaan tallille taskulamppujen ja porkkanoiden kanssa, mutta ennen kuin ehdittiin edes perille, tuli ilmoitus että naapuri oli saanut ponin kiinni. Toisen kerran Oona aiheutti sydämentykytyksiä karatessaan, kun omaa huolimattomuuttani Pöntylässä asumisen aikana Oona pääsi kesken talutuslenkin karkuun. Se lähti kuin tykinsuusta ja juoksi hirveää kiitoa juurakkoista metsäpolkua alas - suoraan isolle asfalttitielle! Näin jo sieluni silmin, kuinka poni jäisi rekan alle ja litistyisi kuoliaaksi, mutta onneksi juuri sillä hetkellä tiellä ei tullut autoja. Poni jatkoi menoaan ja soitin tallille, että ottavat Oonan kiinni jos se sinne asti jaksaa juosta. Ja sinnehän se juoksi, kuulema hirmuista kyytiä tallinmäkeä alas ja suoraan karsinaan. Poni selvisi taas karkureissustaan ehjänä, mutta sai kyllä minulta vihaisia mulkaisuja osakseen kun olin päässyt tallille asti. Niihin samoihin aikoihin Oona ja sen kaveri Ruusu-poni karkasivat näyttävästi laitumelta nostamalla raskaan puisen portin saranoiltaan ja juoksemalla sitten vapauteen. Ja Taunon tallin aikana Oona kyllästyi yksin tarhaamiseen ja karkasi poninpitävästä tarhasta kerta toisensa jälkeen, ilman että olisin ainakaan itse keksinyt miten se sieltä pääsee pois. Yleensä poni löytyi joko Sirun ja Helmin tarhasta tai vihertävältä laitumelta ruohoa näykkimästä. Mutta onneksi *kop kop* ollaan saatu karkaileminen loppumaan, kun vedettiin Sirun ja Helmin tarhaan yksi alalanka lisää ja aidassa oli sen verran kovat sähköt, että parin tällin jälkeen Oona ei ole mennyt turhan lähelle aitaa. Se ei ole karannut enää sitten viime kevään! :) Tosin tilanne voi muuttua, kunhan lumet sulaa ja Oona näkee nykyisen tarhansa vieressä vihertävän laidunruohon...

No miten muuten Oona on muuttunut näiden kolmen vuoden aikana? Se on saanut lisää temperamenttia, vauhtia, intoa, iloa, haastavuutta ja oppinut(/vaivautunut) laukkaamaan myös ratsastajan kanssa. Oonasta on ennenkaikkea tullut minulle päivä päivältä rakkaampi poni! <3